Vuonna 2009 hankin nauhalle tallentavan Canonin HD-kameran ja päätimme Tapio Rissasen kanssa tehdä pienen sarjan ilmastonmuutosta ja ympäristökatastrofia sivuavia elokuvia. Nämä olisivat samalla osa silloista ”100 elokuvaa” sarjaani.

Ensimmäisenä valmistui ”Pieni askel ihmiskunnalle”. Astronautti tutkii outoa ympäristöä, vanhaa rapistunutta tehdashallia. Jääkaappi aukeaa ja sieltä vierähtää iso pallojuusto. Astronautin perässä kulkee koira. Tästä pienestä filmistä tuli aika hyvin aikaa kestänyt surullis-nostalgisen tunnelman, hauskuuden ja surrealismin yhdistelmä.

Ääniraita koottiin lähes kokonaan yhdistelemällä Apollo-lentojen astronauttien käymiä radiokeskusteluja. Raidalla kuullaan muun muassa astronauttien lukemaa jouluevankeliumia, Apolloon radiolla lähetetty Frank Sinatran kappale (”Fly me to the moon”), sekä tietysti ne Neil Armstrongin kuuluisat repliikit.

Kannattaako tunkea avaruuteen, kun omatkin nurkat pitäisi pitää kunnossa, kysyy pieni elokuvamme. Esitimme filmimme sosiologien kulttuuripäivillä, jossa sitä pidettiin ”osuvana aikalaiskommentaarina”.

Pääosan veti Ilkka Virjo. Hän eläytyi hienosti astronauttikävelyyn. Sivuosassa loisti hänen koiransa Juri Gagarin. Se tosiaan oikeasti oli hänen koiransa nimi. Elokuva kuvattiin joitakin vuosia monen bändin käytössä olleessa vanhan poliisikoulun talossa Tammelassa Tampereella. Siellä oli iso vanha teollisuushalli, jossa oli mukavasti tilaa kuvata. Sinne sai rakennettua kivasta lavasteitakin.

”Pakko kasvaa” (2010) oli sarjan seuraava osa. Nyt kyseessä on hyvin yksinkertainen pieni filmi, joka sai inspiraationsa tutusta sammakon keittämisen metaforasta, jossa lämpötilaa nostetaan hiljalleen ja sammakko ei älyä häipyä vedestä. Filmissä pörssikursseja lukeva ja raivokkaasti puhelimeen puhuva pukumies (roolissa Jukka Partanen) keitetään ja hukutetaan kylpyammeeseen. Haimme Rauta-Soinilta vanhan kylpyammeen, tukimme sen pohjaventtiilin ja täytimme vedellä. Keittoefektit tehtiin tyylikkäästi puhaltamalla joukolla ilmaa letkuilla veteen. Kylpyammeen vesi kuraantuu tasaisesti yhä lisää filmin aikana. Hukutuskohtauksesta tuli vähän liiankin aito, kun vedimme Jukan jaloista pinnan alle niin että hänellä meinasi mennä kuravettä henkeen. Tästä johtuen tuo lyhyt kohtaus näyttää kyllä erittäin aidolta. Tämä meni vähän Turkka-henkiseksi ohjaukseksi ja näyttelemiseksi. Jukka, kiitos ja anteeksi!

Filmi on vähän turhankin osoitteleva, mutta leikkaus on aika napakka, Jukan näytteleminen tosi hyvää ja musiikki on tuohon hyvin sopivaa. Filmin aikana tasaisesti kiihtyvän musiikin teki Schbert.

Vuonna 2012 syntyi ”Seitsemäs aalto”, hieman kokeellisempi ja paljon synkempi filmi ihmiskunnan päällä roikkuvasta tuhon uhasta ja tunnelmista, mitä se aiheuttaa. ”Joka seitsemäs aalto on suurin”, on vanha sanonta, joka tosin tieteelliseltä kannalta ei kyllä pidä paikkaansa. Tässä odotetaan sitä ”seitsemättä aaltoa”, joka sitten saapuukin ja pyyhkäisee filmin talon sisukset ja ihmiset mennessään.

Filmin erikoinen tunnelma on saatu aikaan kuvaamalla koko filmi minikameralla, jota lykitään varren päässä pienen nukketalon sisällä. Sisälle on pystytetty pienissä telineissä kasvokuvia ihmisistä. Kuvat on otettu lehdistä ja niiden pinnalle on valutettu kalvo steariinia kynttilästä. Ihmiskuvat ovat vain noin sentin mittaisia. Tämä mittasuhteiden omituisuus antaa filmille mielestämme aika kiinnostavan tunnelman.

Musiikista ja äänistä vastasivat Schbert ja Hannu. Nämä kaikki kolme yllä mainittua eko-elokuvaa olivat Hannun ja Tapion yhdessä kirjoittamia ja ohjaamia.

Ekologiset teemat värjyvät takana lähes kaikissa myöhemmissä HIDAS-kauden elokuvissa. Puhtaimmin näitä teemoja käsitteli kolmentoista yhden sekunnin elokuvan sarja, jonka tein Timo Janssonin kanssa 2022. Aihetta käsittelevistä filmeistä tulee helposti liian osoittelevia, ja tuossa sarjassa asia ratkaistiin niin, että tarinat ovat yksinkertaisia ja suoraviivaisia, mutta sääntönä on, että elokuva saa kestää vain tasan sekunnin. Pienen juonielokuvan puristaminen yhtyeen sekuntiin oli todella kiinnostava ja mukava haaste. Muistelen, että joskus vuosia sitten jossain järjestettiin yhden sekunnin elokuvien festivaalit. Olisi mukava järjestää sellaiset. Täytyykin laittaa harkintaan.

Myös HIDAS-elokuva ”Tulvan jälkeen” (2021) oli vahvasti ekohenkinen. Siinä ympäristökatastrofin tunnelmien kuvina hyödynnettiin vanhoja arkistofilmejä, joita käsittelimme raskaalla kädellä, projisoimme erilaisiin luonnonmateriaaleihin ja uudelleenkuvasimme siitä.

T. Hannu N